Länsi-Asikkalan metsästysyhdistyksen vaiheita
Länsi-Asikkalan Metsästysyhdistys syntyi oikeastaan yhden ihmisen, myllykseläläisen opettajan Oskari Honkasen työn tuloksena. Suojeluskunnan ampumarata oli suojeluskunnan lakkauttamisen jälkeen jäänyt pois käytöstä, ja usean kylien miehet ryhtyivät puuhaamaan sinne ampumarataa.
Radalla käytiin talkoilla raivaamassa ampumapaikkoja kuntoon. Oskari Honkanen vetosi usein ampumaratatalkoissa metsästysseuran perustamisen puolesta. Hänen ei tarvinnut kovin paljon houkutella:
”Yhden kerran taas seisottiin Kurhilan risteyksessä, kun sanoin Honkaselle, että laita sitten lehteen ilmoitus, että perustetaan seura. Hän laittoi ilmoituksen.” Eino Toukola kertoo yhdistyksen historiikissa. Hän on yksi yhdistyksen perustajajäsenistä.
Honkanen otti yhteyden myös Unto Karlstedtiin. Perustava kokous pidettiin marraskuun 11. päivänä 1951. Läsnä oli 12 metsästäjää eri kyliltä Länsi-Asikkalasta. Puhetta johti Asikkalan kunnassa, Asikkalan Osuuskassassa ja monessa muussa vaikuttanut maanviljelijä Uuno Suomela, jonka kotona Hillilässä kokous pidettiin.
Läntinen Asikkala yhdistyksen alueeksi
Vastaperustettu yhdistys otti säännöikseen Suomen Metsästäjäliiton mallisäännöt ja päätti rekisteröityä. Jäsenmaksuksi perustava kokous päätti 500 markkaa ja liittymismaksuksi vähintään 20 hehtaaria vuokraavilta 100 markkaa ja muilta paikkakuntalaisilta 200 markkaa. Jäseniksi päätettiin ottaa paikkakuntalaisia.
Melko pian yhdistyksen toiminta-alueeksi vakiintui Kurhila, Hillilä, Viitaila-Paakkola, Iso-Äiniö, Joenniemi ja Vähimaa. Metsästysmaata sillä on vuokralla noin 18000 hehtaaria, joka jakaantuu suunnilleen kolmeen osaan eri kylille.
Maataan vuokranneista vain valtiolle ja metsäyhtiöille on maksettu vuokraa. Yksityisille maksettava vuokra olisi niin pieni – joku markka hehtaaria kohti – etteivät monet sitä edes perisi.
Rauhoituksia ja riistakiintiöitä
Alusta alkaen yhdistyksen piirissä puhuttiin heikosta metsälintukannasta. Eri alueiden metsästäjät toivat yhdistyksen tietoon havaintojaan kannasta, ja yhdistys rauhoitti lajeja ja määräsi riistakiintiöitä vuosittain saamiensa tietojen pohjalta.
Yhdistyksen ensimmäinen vuosikokous rauhoitti naarasteeren ja naarasmetson vuodeksi. Myöhemmin rauhoitusta jatkettiin, yleensä vuosi kerrallaan, joskus kolmekin vuotta. Osa seuran vuoraamista maista rauhoitettiin kaikelta metsästykseltä: rauhoitettava alue vaihteli kylittäin, mutta oli yleensä useamman vuoden sama.
Rauhoitetulla alueella raportoitiin silloin tällöin olevan aiempaa enemmän riistaa. Jäniskanta kasvoi ilahduttavaksi, myös kettuja oli runsaasti. Teerikannassa oli toivomisen varaa.
Lintukannan heikkous kaikkialla merkittiin pöytäkirjaan lähes vuosittain, samoin sen hienoinen elpyminen vuosien aikana. Metsäkanalintukantaa ei syönyt metsästys, vaan peto linnut ja metsähakkuut.
Vuoden 1953 vuosikokouksessa keskusteltiin villikissojen tuhoamisesta, tuholintujen hävittämisestä ja riistalintujen pesien suojelemisesta.
Ensimmäinen huomio lintu- ja jäniskannan lisääntymisestä kirjattiin 1954. Samaan pykälään merkittiin myös ryöstömetsästyksen väheneminen. Pari vuotta myöhemmin rauhoitettiin peltopyy koko vuodeksi.
Metsästystä rajoitettiin kaatokiintiöillä, joka oli pienimmillään kolme ja suurimmillaan kymmenen.
Teeri, metso ja jänis laskettiin yhdeksi, ja ketun ampumalla sai ampua yhden linnun tai jäniksen lisää. Joinakin vuosina linnut olivat kokonaan rauhoitettuja.
Salametsästäjät alituinen ongelma
Yhdistyksen kokouksissa keskusteltiin tämän tästä myös salametsästyksestä, jota on varmaan aina harjoitettu kaikkialla. Vuosikokous kehotti toistuvasti jäseniä paljastamaan salametsästäjät.
Paljastajille päätettiin maksaa tuntuvan 500 markan palkkion. Pöytäkirjat eivät kuitenkaan kerro, saatiinko salametsästäjiä paljastetuksi. Salametsästäjistä maksettu palkkio nostettiin 1000 markkaan vuonna 1955.
Yhdistys pitää metsästyskuria yllä eri tavoin. Koko historiansa aikana se on joutunut erottamaan kaksi jäsentään. Joskus on harkittu kanteen nostamista, joskus annettu huomautus.
Vuonna 1959 kirjattiin pöytäkirjaan asti, että ”eräiden yritysten herrat metsästävät usein ja mahtaillenkin seuran alueella, joten puheenjohtaja saa lähettää heille kohteliaan huomautuksen luvattoman metsästyksen harjoittamisesta”.
Myös maitaan vieraille vuoranneet maanomistajat saivat huomautukset laittomasta toiminnastaan, kun puheenjohtaja kävi heidän kanssaan keskustelemassa.
Ketut tähtäimessä
Yhdistyksen perustamisen aikaan kettuja oli runsaasti. Niiden vähentämiseksi tehtiin monenlaisia työtä: yhteisjahteja, tapporahaa ja kilpailuja.
Metsästysyhdistys suunnitteli ensimmäistä yhteistä kettujahtia kevättalveksi 1952. Jahtiin päätettiin kutsua vapaaehtoisia Lahdesta.
Ketunpesistä saaduista emistä ja poikasista maksettiin 200 markkaa. Myöhemmin maksettiin 200 markkaa pesien löytäjille. Paakkolassa oli peräkoira kettujahtiin. 1954 suunniteltiin taas yhteistä kettujahtia kylittäin.
Yhdistys suunnitteli yhteisen luolakoiran hankkimista kettujahtiin. Pennun hinnaksi on pöytäkirjaan merkitty 8000 markkaa vuonna 1954. Yhteistä koiraa odotellessa oli ketunpesien hävittämiseen koira-apua saatavissa sekä Tapio Vuorelta että Erkki Sireniltä.
Ensimmäinen kilpailu kettujen pyynnissä pidettiin 1955. Sen voittivat Pauli Ahonen ja Ensio Savola.
Kumpikin kaatoi yhdeksän kettua. He saivat palkkioksi herätyskellot.
Pauli Ahonen oli aktiivinen kettujahdissa myöhemminkin. Muun muassa vuonna 1958 hän kaatoi 10 kettua ja sai siitä puoli tusinaa veitsiä.
Myöhempinä vuosina kettukilpailussa kunnostautuivat myös Yrjö Alanne, Toimi Karhula, Mikko Loukas, Esko Kukkamäki, Erkki Saarinen, Eino Lehtinen, Esko Willberg ja Erkki Rantamäki. Paljon ei saalista saatu tai sitä ei ilmoitettu kilpailuun; palkinnoille pääsi useina vuosina parilla ketulla.
Kuitenkin metsästysyhdistys maksoi esimerkiksi vuonna 1964 Niilo Häkkälälle yhdeksästä ja Pentti Sipilälle kuudesta ketusta 5 markkaa kappaleelta. Samana vuonna Toivo Aalto, Pauli Ahonen, Eino Lehtinen, Leo Lehtinen, Kauno Sormula ja Esko Willberg saivat tapparahan yhdestä ketusta.
Kettujen tapporahasta luovuttiin 1967, mutta parhaat kaatajat palkittiin edelleen. Kettukilpailuun otettiin mäyrä ja näätä mukaan vuonna 1971. Kummastakin maksettiin viisi markkaa tapparahaa. ”Vähintään tassu todisteeksi tarvittaessa”, kirjattiin pöytäkirjaan.
Oravannahoilla hankki hyvin
Jos lintuja oli niukanlaisesti, oravia oli yllin kyllin. Suuri aravajahti oli käynnissä jo seuran perustamisen aikaan, sillä nahkoista sai hyvän hinnan.
Mikko Loukas muistaa, miten Asikkalassa leimattiin useina vuosina yli 10000 oravannahkaa ennen 1950- luvun puoliväliä.
Oravaa oli helppo metsästää pareittain. Toinen potkaisi puuta, jolloin puussa oleva orava paljasti olinpaikkansa. Muutoin se metsästäjän huomattuaan meni piiloon ja pysyi visusti siellä.
Nahkat leimasi yksin silloinen Asikkalan piirin herra nimismies Toivo Pitkonen, joka sai työstä tietyn toimituspalkkion nahkaa kohti. Hän teki työn itse, eikä sallinut konstaapeliensa leimata, vaikka leimauskäsi oli välillä rakoilla nitojan painelemisesta.
Leimausjonossa poliisiasemalla oli usein päivän pituinen jono. Illalla Pitkonen katkaisi jonon jostakin kohdasta ja sanoi, että menkää kotiin, jono alkaa aamulla tästä kohdasta.
Mikko Loukkaan saalis oli 38 oravannahkaa ilman koiraa ensimmäisenä vuonna sen jälkeen, kun hän sai metsästyskortin. Vuosi oli 1952. Pian sen jälkeen hän sai koiran, ja saaliskin nousi yli 1000 nahkaan vuodessa.
Riistapolut
Riistapolkuja alettiin tehdä kilpailuja varten 1960-luvulla. Useat metsästäjät alkoivat käydä riista polkuammunnoissa; ne tarjosivat samanhenkisille mukavaa yhdessäoloa ja tyydyttivät kilpailuviettiä.
Yksi riista polku tehtiin Aurinkovuorelle. Siellä ampumista kokeiltiin vain yhden kerran. Ylikonstaapeli Armas Järvinen sai tietää ampumisesta ja pani sille heti pisteen. Hän ei hyväksynyt kuntopolun lähellä ampumista.
Uutta paikkaa ei ampumaradalle ole löytynyt. Se edellyttäisi suurta pysäköintipaikkaa, sillä piiri tason kilpailuissa on kymmenittäin, joskus sadoittain osanottajia.
Asikkalan Riistanhoitoyhdistys suunnitteli ampumarataa Kirkonkylään 1980-luvulla. Kunta oli hankkeessa mukana; se vaihtoi Juhani Lusilan kanssa maata, mutta rata jäi erinäisten kiistojen vuoksi toteutumatta valmiista piirustuksista huolimatta. Kunta omistaa edelleen rata-alueen.
Ampumaharjoittelua palvelee 1950-luvulta vuokrattuna oleva Syrjäntauksen rata. Sille saa kuitenkin luvan vain vuodeksi kerrallaan. Radalla ammutaan hirvikokeita, ei juuri muuta. Jatkuvuutta ei oikein ole, eikä rataa ole kehitetty.
Suojalan radalla pidettiin lähiseurojen riistapolkuammuntoja vuodesta 1954 lähtien. Joillekin seuran jäsenille riistapolku on intohimo, ja he ovat vuodesta toiseen kiertäneet kilpailemassa ympäri maata.
Jäsenet, maksut ja rästimaksut
Jäsenmaksujen perintä on aina ollut hienoinen ongelma yhdistyksissä. Länsi-Asikkalan metsästysyhdistys ei ole poikkeus; sillä on aina ollut jäseniä, joilta on jouduttu maksukehotuksilla perimään jäsenmaksut.
Yhdistyksen vuosikokoukset ovat hyvin usein – melkein joka vuosi – päättäneet kolme asiaa: jäsenmaksujen perimistä tehostetaan, koirakuria tehostetaan ja metsästyksen valvontaa tehostetaan.
Vuonna 1957 tilintarkastajat antoivat huomautuksen jäsenmaksujen perinnän tehottomuudesta ja esittivät rahojen sijoittamista paremmin tuottaville tileille.
Saman vuoden vuosikokouksessa Unto Karhula ehdotti metsästyskieltoa niille, jotka eivät ole maksaneet jäsenmaksuaan. Vuosikokous ei ehdotusta hyväksynyt, mutta päätti että ”räsrejä karhutaan postiennakolla perimiskuluineen syksystä alkaen”.
Sääntöjä muutettiin varsin harvoin
Länsi-Asikkalan metsästysyhdistyksen ei ole tarvinnut monesti muuttaa sääntöjään.
Perustava kokous hyväksyi yhdistyksen säännöiksi Suomen Metsästäjäliiton mallisäännöt. Ne palvelivat pitkään sellaisenaan, eikä muutoksia ollut tarpeen tehdä edes uuden metsästyslain tultua voimaan 1960- luvun alussa.
Vuosikokous muutti sääntöjä lähes nykyiseen muotoon huhtikuussa 1965. Uudet säännöt määrittelivät tarkemmin yhdistyksen tarkoituksen ja tavoitteen. Toisen pykälän mukaan:
”Yhdistyksen tarkoituksena on harjoittaa maillaan järkiperäistä metsästystä ja riistanhoitoa sekä niiden edellyttämää luonnonsuojelua ja ampumaurheilua. ” Kolmannessa pykälässä määritetään toimintatavat:
”Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys:
1) hankkii itselleen jäsenmäärään nähden sopivan suuruisen metsästys- ja riistanhoitoalueen sekä huolehtii sitä koskevien sopimusten laillisesta aikaansaamisesta ja voimassapitämisestä;
2) edistää ja valvoo metsästyslain ja hyvien metsästystapojen noudattamista;
3) verottaa riistaa kannan kulloinkin sallimissa rajoissa;
4) riistakannan lisäämiseksi parantaa riistan elinympäristöä, järjestää talviruokintaa, vähentää vahinkoa tuottavia eläimiä, suorittaa tarvittaessa riistanistutuksia ja huolehtii tarpeellisten rauhoitusten aikaansaamisesta sekä järkiperäisen metsästyksen ja riistanhoidon edellyttämästä luonnonsuojelusta; harjoittaa riistanhoitoa ja hyviä metsästystapoja koskevaa neuvonta- ja valistustoimintaa jäsenistönsä, maanomistajien ym. yleisön sekä nuorison keskuudessa;
6) edistää puhdasrotuisten metsästyskoirien pitoa, koulutusta, käyttöä ja jalostusta;
7) kehittää jäsenistönsä keskuudessa metsästysaseiden oikeata käyttöä ja järjestää metsästys- ja urheiluammunnan harjoittelu-, suoritus- ja kilpailutilaisuuksia, mitä varten yhdistys voi asianomaisella luvalla rakentaa ja ylläpitää ampumarataa.”
Vuonna 1983 sääntöjä rukattiin taas, kun Mikko Loukas esitti, että vuosikokous valitsisi yhdistyksen puheenjohtajan, eikä johtokunta keskuudestaan. Vuosikokous päätti lähettää sääntömuutoksen valmistelun johtokunnan tehtäväksi, mutta seuraava vuosikokous ei esitystä saanut.
Vasta vuonna 1989 vuosikokous valitsi ensi kerran puheenjohtajan sitten vuoden 1953. Valituksi tuli jo viisi vuotta puheenjohtajana toiminut Paavo Honkala.
Pieniä muutoksia tehtiin useissa vuosikokouksissa seuraavina vuosina. Vuonna 1984 johtokunta esitti jäsenkelpoisuuteen seuraavan määrittelyn:
”Yhdistyksen jäseneksi pääsevät ne hyvämaineiset riistanhoitoa ja metsästystä harrastavat henkilöt, jotka asuvat yhdistyksen alueella tai ne ulkopuolella asuvat, jotka omistavat vähintään 10 hehtaaria metsästykseen soveltuvaa maata yhdistyksen alueella. Edellytyksenä on lisäksi yhdistyksen kokouksen hyväksyminen.
Jäsen katsotaan eronneeksi, mikäli hän muuttaa pois yhdistyksen alueelta muualle asumaan, eikä häneltä jää vähintään 10 hehtaaria metsästysaluetta yhdistyksen alueelle.”
Vuosikokous hyväksyi muutosehdotuksen. Se joutui seuraavana toteamaan, ettei yhdistysrekisteri hyväksynyt muutosta muotovirheen vuoksi. Lopulta hyväksytyksi tuli muoto: ” … katsotaan eronneeksi, mikäli hän muuttaa pois yhdistyksen kotikunnasta.”